Paratiisisaaret Bali & Gili Trawangan & Gili Air

Johan tätä oli odotettukin, eli edessä odotti kevätloma! Viikon mittainen tauko mahdollisti sen, että nyt pystyi ottamaan suunnaksi vähän kaukaisemman matkakohteen. Kohteeksi valikoitui lopulta Indonesiassa sijaitsevat paratiisisaaret Bali sekä Gilit. Matkaseurueemme koostui allekirjoittaneen lisäksi aikaisemmiltakin reissuilta tutuiksi tulleista herra JT:stä sekä herra A:sta. Lisäksi muutama muukin vaihtari oli ottanut kyseiset saaret matkakohteekseen, mutta he matkustivat omissa porukoissaan.

Olimme reissun päällä 6.-17.4, eli melkeinpä kaksi viikkoa. Silti aika kului liiankin nopeasti.. Meillä oli lento Penangilta Kuala Lumpuriin puolilta päivin ja jatkolento Kuala Lumpurista Balille iltapäivästä ja Balille saavuimme illansuussa. Kaikki lennot otimme Airasialta, joka tässä tapauksessa ei ollutkaan halvin vaihtoehto! Malaysia Airlanesilta olisi saanut kyseiset lennot useita kymmeniä euroja halvemmalla. Airasian neljä lentoa maksoivat yhteensä noin 240 euroa. Tosiaan lentomatkustaminen ei ole täälläkään päin maailmaa superhalpaa, jollei varaa lentojaan sopivan ajoissa, tai jollei löydy hyvää tarjousta. Mutta tämäpä ei meitä haitannut, sillä olimme taas pitkästä aikaa miljonäärejä, sillä jokaisen lompakko piti sisällään pari milliä rupioita. Kurssihan on se tuttu, eli yksi euro on reilu 12 000 rupiaa.

Auringonlasku Balilla

Olin soittanut perjantai aamuksi paikallisen taksiyrittäjän noutamaan matkaseurueemme Sunnyvillestä. Taksiin meitä nousi kuitenkin vain minä ja herra A, sillä herra JT päätti nukkua vähän pidempään. Lentokentän check-in tiskillä ollessani ja noin kahdeksaa puhelua myöhemmin herra JT soitti takaisin ja kertoi heränneensä. Soitin hänelle taksin ja kohtahan herra saapuikin jo lentokentälle juuri sopivasti boardingin alkaessa. Matkaseurueemme oli vihdoin kasassa ja reissumme pääsi alkamaan. Kuala Lumpurin lentokentällä törmäsimme herra JT:n heimoveljeen, eli ihka aitoon tamperelaiseen teekkariin, joka oli myös lähtenyt talvea pakoon tänne Aasian lämpöön.


Bali I

Lento kesti kolmisen tuntia ja saavuimme Denpasarin lentokentälle. Kentän nimi on harhaanjohtava, sillä itse kentältä Denpasarin kaupunkiin on useita kymmeniä kilometrejä matkaa. Mutta joka tapauksessa olin astunut eteläiselle pallonpuoliskolle ensimmäistä kertaa elämässäni. Se että pyöriikö vesi pöntössä ns. väärään suuntaan, selviää myöhemmin.

Maahantulomuodollisuudet käsittivät lentokoneessa täytettävän maahantulo- ja maastapoistumiskortit sekä kentältä ostettavan 30 päivän viisumin hintaan 25 us-dollaria. Pienenä huomautuksena että kyseinen viisumi oli paljon rumempi ja pienempi kuin se viisumi jonka sain Medanista Lake Toban reissulta. Viisumin pystyi maksamaan useilla eri valuutoilla, esimerkiksi euroilla sekä rupioilla.

Ensimmäinen etappimme käsitti Balilla Kutan turistialueen, tarkalleen ottaen Kuta Beachin. Kuta sijaitsee lähellä lentokenttää, kentän pohjoispuolella. Lentokentältä nappasimme "taksin" kohti Kuta Beachia. Kuvio oli tuttu, sillä heti lentokentän ovista ulos astuttuamme kymmenpäinen taksikuskien lauma haistoi tuoreet rupiat lompakoissamme ja hehän kävivät heti ehdottelemaan kyytiä oikein hyvään hintaan, joka oli yhteensä kolmelta tyypiltä 150 000 rupiaa. Tämähän on aivan ryöstöhinta muutaman kilometrin matkasta, joten jatkoimme kävelyä kohti parkkialuetta, josta löytyi "taksi", joka heitti meidät halpamajoituksistaan tunnetulle Poppies Lane 1 kadulle hintaan 75 000 rupiaa.

Kuta

Käännyimme melkein heti kadulle päästyämme pienelle sivukadulle, josta lopulta löytyi useita halpamajoituksia. Löysimme lopulta New Arena nimisen tyyriin näköisen hotellin, joka olikin yllättäen suhteellisen halpa. Yksi yö kolmen hengen huoneessa maksoi 300 000 rupiaa, eli 100 000 rupiaa per naama (8 euroa). Hotellilla oli oma uima-allas, mutta se ei meitä paljoa kiinnostanut, sillä suuntasimme seuraavana aamuna suoraan Kuta Beachille ihmettelemään suuria aaltoja. Balin sanotaan olevan surffareiden mekka ja tässä taitaa myös piillä totuus, sillä surffareita oli paljon. Poikien kanssa kateltiin ku kolme nuorta tyttöä olivat paikallisten surffariopettajien käsittelyssä rannalla. Opetuksesta ei ollut tietoakaan, sillä paikalliset pojat keskittyivät enemmän kopeloimaan tyttöjä ja muun muassa tanssivat lyhyet valssit tyttöjen kanssa. Meitä ei valssit tai surffariopettajien kopeloinnit kiinnostaneet, joten päätimme herra A:n käydä vuokraamassa laudat ja oppia empirian kautta.

Punainen lippu ja surffarit

Kaverukset

Lautoja vuokrataan kaikkialla ja herra A:n kanssa sovimme hienon taktiikan: veimme kaikki ylimääräiset tavarat hotellihuoneeseen ja palasimme takaisin ainostaan uimavermeissä sekä 65 000 rupiaa taskussa. Ei mennyt aikaakaan kuin saimme itsellemme diilin ja kaksi aloittelijoitten surffilautaa tunniksi käyttöön. Tosiaan ensimmäinen tarjous oli 150 000 per lauta per tunti, eli tinkivaraa oli taas vaihteeksi paljon. Surffaaminen sujui yllättävän hyvin, sillä pääsin laudan päälle melko helposti, jopa pystyyn saakka ja jopa eteenpäin aallon harjalla. Taisinpa päästä kerran eteenpäin jopa reilu kymmenen metriä, mutta sitten aallot imaisivat allekirjottaneen syövereihinsä. Kokemuksena surffaus oli aivan mahtava ja onnistumisen tunne palkitsi väsyneen surffarin. Laudan kanssa jaksoi leikkiä tunnin verran, jonka jälkeen oli aivan kuollut olo. Isot aallot mahdollistivat sen että aaltojen päälle pääsi ratsastamaan suhteellisen helposti, mutta jos tasapaino petti niin sitten tultiin alas ja kovaa. Toisena päivänä ohjelmamme koostui samoista asioista, eli rannalla löhöilystä ja surffailusta. Myös herra JT tuli surffaamaan ja otimme kaksi lautaa kahdeksi tunniksi. Kuta Beachin ranta soveltui surffaamisen todella hyvin, sillä ranta oli matala ja hiekkapohjainen, mutta valitettavan roskainen. Summa summarum: Rasti ruutuun sillä olen surffannut Balilla [x]

Kuta Beach

Balista voisi todeta että siinä on paljon samankaltaisuuksia Thaimaan Pattayan kanssa. Suurimpana erona on se, että kännisten brittien tilalla on kännisiä australialaisia. Meininki on muuten aikalailla sama. Aurinkolaseja, paitoja, rättejä yms. myydään joka nurkan takana ja ihmiset tyrkyttävät tavaroita kaikkialla. Rannalla ei saa olla montaa minuuttia ilman että joku tulee kaupittelemaan jotain. Itse sain kerran kauppiaan kirouksen ylleni, sillä hän ei tainnut tykätä hintatarjouksestani. Kaveri kävi sähisemään ja sihisemään hävyttömyyksiä, joten kaupantekomme loppui siihen. Harmi että Kuta on muuttunut tällaiseksi turistimekaksi. Mutta asioilla on myös hyvät puolensa, sillä siellä missä on ihmisiä niin on myös paljon erikoiskauppoja. Poppies Lane 2 kadulta löytyy Ticket To The Moonin myymälä. Kyseisellä firmalla on Balilla tehdas, jossa he tekevät muun muassa laskuvarjokankaasta riippumattoja, eli hammockeja. Yhden hengen riippumatolla on hintaa 25 euroa. No tottakai ostin itselleni yhden laatu hammockin, sillä herra JT oli ostanut itselleen saman firman tuotoksen Kuala Lumpurista ja tarkoituksenamme oli ottaa hammockeistamme täydet 100% irti Gileillä.

Kahden yön jälkeen lähdimme herra JT:n ystävän luokse, joka asusteli Kerobokanin alueella Kutasta pohjoiseen. Hän sekä viisi muuta suomalaista vaihtarityttöä asuivat omassa huvilassa, josta löytyi pari rakennusta, uima-allas, isohko piha sekä henkilökuntaa. Nämä reippaat pojat vartioivat huvilaa, sekä hoitivat tilusta kastelemalla pihaa, pesemällä tiskejä sekä petaamalla sängyt. Saimme viettää kaksi yötä huvilan vierashuoneessa ja tästä suuri kiitos emännillemme! Asuakko huvilassa Balilla vai kerrostalossa Penangilla, hmm....

Kerobokanista lähdimme kukonlaulun aikaan kohti Badangbain rannikkokaupunkia. Maksoimme taksikyydista 100 000 rupiaa per pää. Kyyti kesti noin 1,5 tuntia ja saavuimme aamu kahdeksan jälkeen satamaan. Tarkoituksenamme oli ottaa pikavene kohti Gilejä. Valitsimme Badangbain sataman, sillä sieltä on lyhyempi matka Gileille meritse, toisin kuin Kutan lähellä olevasta satamasta. Satamaan saavuttuamme meitä odotti taas tuttu näky, sillä eri firmojen edustajat tulivat tarjoamaan huippuhyvää kyytiä Gileille ja huippuhintaan. Tietysti vene lähtisi kymmenen minuutin kuluttua, joten meillä olisi kiire ostaa ja maksaa matkat, jotta ehtisimme päivän ainoaan veneeseen! Laskin rinkan maahan ja lähdin kävelemään satama-alueelle. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt yhtään "virallista" lipunmyyntipistettä. Autolautalla pääsisi Lombokin (saari Balin itäpuolella) kautta Gileille, mutta matka kestää noin yhdeksän tuntia. Siispä edessä oli taas neuvottelut meno-paluulipusta pikaveneellä Gileille ja takaisin Balille. Lähtöhinta yhteen suuntaan oli suolaiset 660 000 rupiaa ja lopulta maksoimme 700 000 meno-paluusta per pää. Kyseessä on todella suolainen hinta noin lyhyestä matkasta, mutta kovin paljoa halvemmalla ei pikaveneen kyytiin pääse. Huhut kertoivat että kyseisen meno-paluun voisi saada 600 000 rupian hintaan ja jotkut ovat joutuneet maksamaan siitä jopa 1 000 000 rupiaa. Jouduimme odottelemaan lautan lähtöä yli tunnin verran ja lopulta matkamme kohti Gili Trawangan paratiisisaarta pääsi alkamaan.

Gilit koostuvat kolmesta saaresta, jotka siis sijaitsevat Balin ja Lombokin saarien "välissä", lähellä Lombokin rannikkoa. Jokaisen näistä saarista voi kävellä ympäri rantaviivaa pitkin, sillä ne eivät ole kovin suuria. Tästä tulee myös saarten nimi, sillä Gili tarkoittaa pieniä saaria Sasakin kielellä. Yhteistä näille saarille on myös se, että kaikki moottoriliikenne on saarilla kiellettyä ja siirtymistavat saaren sisällä pitävät sisällään joko apostolikyydin, polkupyöräilyn tai hevosvankkurit. Saarten välillä pääsee kulkemaan veneillä, joko julkisella kyydillä tai privaattiveneellä. Vaikka saarten välimatka toisistaan on lyhyt, niin silti saarelta toiselle ei kannata uida, sillä virtaus saarten välillä on todella voimakas. Virtauksen huomasi heti kun snorklaili vähän kauempana rannasta. Yleisenä huomiona Gilin saarista on se, että majoitus kannattaa hankkia rannalta eikä sisämaasta! On aivan turha säästää paria euroa majoituksessa ja mennä tämän takia sisämaahan, sillä sisämaan bungalowssa on aivan helvetin kuuma. Ilma ei vaihdu ollenkaan, sillä merituuli ei yllä sisämaahan asti.

Gili Trawangan

Balin hälinän jälkeen astuminen Gili Trawanganin, eli Gili T:n rannalle tuntui ihmeelliseltä. Tämä ihmeellisyys johtui siitä, että rauhallisuus paistoi koko paikasta läpi. Missään ei pärissyt minkäänlainen moottori, kanat ja vuohet juoksentelivat ympäriinsä ja kenelläkään ei ollut kiire minnekkään. Kaikki vain ottivat rennosti. Kyseinen määritelmä on jo suhteellisen lähellä paratiisin määritelmää. Menimme ensimmäiseksi yöksi hieman rannalta pois sisämaan suuntaan, jossa meillä oli 200 000 rupian kämppä. Päätimme vaihtaa kämppämme ensimmäisen yön jälkeen, sillä kyseinen asunto oli todella kuuma. Seuraavana päivänä löysimme rannalta kämpän, joka piti sisällään suuren parvekkeen merinäköalalla. Maksoimme tästä 300 000 rupiaa per yöltä ja hintaan sisältyi jopa aamupala suoraan parvekkeelle tarjoiltuna. Parvekkeelle mahtui parikin riippumattoa, joten herra JT:n kanssa vietimme useita tunteja vain makoillen riippumatossa ja kuunnellen meren rauhallista kuohuntaa. Yöllä merituuli viilensi kämppää mukavasti.

Rantakatu

Parvekenäkymä

Lounaalla

Herra A suoritti täällä sukelluskurssin, joka kesti kolme päivää. Näin ollen olimme Gili T:llä yhteensä neljä yötä. Herra A seikkaili pääosin päivät sukellellen, joten herra JT:n kanssa tutuistuimme saareen ja päätimme ottaa rennosti. Jokaisen päivän missiona oli löytää täydellinen paikka riippumatolle. Yhtenä päivänä vuokrasimme polkupyörät ja poljimme, mitä nyt hiekkateillä pystyi, saaren ympäri. Spottasimme saaren luoteisrannikolta aivan loistavan paikan riippumatoillemme ja niinkuin arvata saattaa, vietimme useita tunteja vain makoillen riippumatoissamme tässä hiekkasärkän takana, rannalla jossa ei muita ihmisiä näkynyt. Saaren muut aktiviteetit olivat rannalla makoilu sekä snorklaus. Snorklausmestana Gili T on todella hyvä, sillä vesi on erittäin kirkasta ja saaren rannikolta löytää useita erilaisia snorklauspaikkoja. Koko Aasian reissun paras snorklailukokemus tapahtui täällä, kun sattumoisin törmäsin todella isoon merikilpikonnaan, joka uiskenteli yksinään herrasmiesmäisen rauhallisesti ympäriinsä. Kaveri ei paljoa välittänyt vaikka liityin seurueeseen.

Gili T on kolmesta saaresta kaikista turistipitoisin. Tällä saarella on myös kaikista eniten meininkiä, eli ne jotka etsivät iltaelämää niin Gili T on heidän kohteensa. Kyseessä on myös maailman pienin saari, jossa sijaitsee Irkkupubi. Ne jotka etsivät sitä kuuluisaa omaa rauhaa niin Gili T kannattaa käydä katsastamassa sillä länsirannikolla on vielä paikkoja johon ei ole rakennettu mitään. Suosittelen kuitenkin käymistä muilla Gilin saarilla, sillä Gili Airilla meininki oli todella rauhaisa. Valitettavasti emme käyneet keskimmäisellä Gili Menolla, sillä missasimme julkisen aamuveneen ja privaveneen hinta oli sen verta suolainen, että päätimme jättää kyseisen saaren väliin.

Auringonlasku riippumatosta tarkasteltuna

Gili T:llä ollessamme niskaamme puski myös tsunamivaroitus, sillä Intian valtameressä Sumatran länsipuolella sattui vedenalainen maanjäristys. Intian valtameri ulottuu aina Balin länsirannikolle saakka ja Gilin saaret sijaitsevat Balin "takana". Onneksi kuitenkaan tsunamia ei syntynyt, vaikka talot olivat tärisseet Penangilla saakka. Gilit eivät ole paras paikka olla tsunamin sattuessa, sillä Gilien korkein kohta on Gili T saarella ja se ole kovin montaa metriä merenpinnan yläpuolella. Onni onnettomuudessa. Gili T:llä tsunamivaroitus ei näkynyt oikeastaan mitenkään katukuvassa. Siitä tuli illan suurin puheenaihe, mutta eipä juuri muuta.


Gili Air

Lähdimme yhdeksi yöksi Gili Airille. Se on Gilin saarista lähinnä Lombokia. Gili Air on näistä saarista eniten paikallisten suosiossa, sillä ihmiset tulevat Lombokista Airille lomailemaan. Lisäksi Airilla oli paljon lapsiperheitä ja meno oli paljon rennompi ja kiireettömämpi kuin Gili T:llä. Päädyimme todella hikiseen majoitukseen saaren sisämaahan, sillä ajattelimme että kyllähän yhden yön voi nyt olla missä vaan. Hintaa majoituksella oli vain 120 000 rupiaa yöltä, eli kolme euroa per pää. Saimme bungkalown jonka seinillä kipittelivät isoimmat koskaan näkemäni geckot. Niillä siis oli ruokaa riittänyt.

Rantakatu

Korallisaari

Gili Airilla päivän aktiviteetti koostui saaren ympäri kävelystä rantaviivaa pitkin ja missiona oli tottakai etsiä ihanteellinen riippumattopaikka. Rannoilla oli todella paljon korallin jämiä, paljon enemmän kuin Gili T:llä, joten välillä piti aina pistää släpärit jalkaan. Saaren pohjoisosassa rannan tuntumassa oli korallin jämistä muodostunut isohko saari, jolle pääsi kahlaamaan. Saaren rantavedessä asusteli myös vesikäärme, joka paistatteli päivää matalassa vedessä. Lisäksi otin vahingossa mukaani parin merihirviön kodin ja nämähän eivät siitä tykänneet ja napauttivat saksillaan sormilleni.

Merihirviö

Viimeinen ilta Gileillä, edustalla Gili T

Bali II

Pikaveneemme poimi meidät Gili Airilta kyytiin ja veneen nokka suuntasi kohti Balia. Balilla palasimme takaisin Badangbaihin, josta hyppäsimme minibussiin, joka kyyditti meidät Kutan Poppies Line 1 kadulle hintaan 50 000 per pää. Menimme samaan hyväksi todettuun hotelliin kahdeksi yöksi. Loppuaika Balilla kului orastavan flunssan kourissa, samoin kuin herra JT:n osalta, joten retki saaren eteläosaan jäi odottamaan seuraavaa kertaa.

Muistutuksena kaikille; kuten Medanin lentokentällä, myös Denpasarin lentokentällä peritään terminaalimaksu, joka maksetaan siinä vaiheessa kun siirrytään lähtevien lentojen aulaan. Denpasarin kentällä tuo maksu ulkomaanlentojen kohdalla oli 150 000 rupiaa per pää (tuplat Medanin hinnasta) ja maksu maksetaan käteisellä. Jollei maksua maksa tai pysty maksamaan, tarkoittaa se sitä ettei ole asiaa lennolle.

Tiistaina odotti karu paluu arkeen ja paluu Penangille. Aika oli mennyt todella nopeasti ja olin taas useita kokemuksia rikkaampana takaisin Penangilla. Nyt jo muistelen aikaani näillä paratiisisaarilla ja tunnen kaipuuta takaisin, erityisesti Gileille. Niin ja ei se vesi pyörinyt pöntössä ns. siihen väärään suuntaan. Pitää siis mennä Australiaan kokeilemaan.

W:n kuvat Balilta

W:n kuvat Gili Trawangalta

W:n kuvat Gili Airilta

Lake Toba

Seurueemme lähti kohti Indonesiaa ja Sumatralla sijaitsevaa Medanin kaupunkia 9.3 perjantaina. Olimme taas matkassa poikaporukalla, kämppikset JT ja JR sekä vieraileva tähti JM ja lisäksi allekirjoittanut. Pangkorin reissuun verrattaessa kaksi oli joukosta poissa. Luultavasti pojat toipuivat edelleen kyseisen reissun rasitteista.

Paikallisbussissa on tunnelmaa

Tämän reissun lopullinen kohde oli Lake Toba, tuo Kaakkois-Aasian suurin järvi, joka sijaitsee noin 900 metriä merenpinnan yläpuolella. Järven maksimisyvyys on 505 metriä! Lake Toba on siis kraaterijärvi ja lajissaan maailman suurin vulkaaninen järvi. Toban viimeisin purkaus on suurin maapallolla tapahtunut tulivuorenpurkaus. Alueella sattuu myös maanjäristyksiä silloin tällöin. Lake Toballa tarkoituksenamme oli mennä Samosirin saarelle, joka on keskellä kyseistä järveä, eli saari saaren sisällä!

Rengasrikko

Lensimme Medaniin suoraan Penangin lentokentältä. Lento kesti noin 40 minuuttia ja hintaa meno-paluulle tuli noin 80 euroa. Medanin lentokenttä on surkea ilmestys ja kaiken lisäksi sekava. Kävelimme koneeltamme jonkun matkaa kohti isoa pytinkiä, joka oli jonkunmoinen terminaali. Siellä jouduimme ostamaan viisumit hintaan 25 us-dollaria per pää. Vaikka vierailumme kesti Indonesiassa vain 4 yötä, niin silti jouduimme ottamaan tuon kalliimman version viisumista. Kyselin halvemman viisumin perään (7 päivää = 10 us-dollaria) mutta virkailijatäti sanoi ettei sitä enää saa. Eli jos menee Indonesiaan 1-30 päivän ajaksi niin joutuu ottamaan saman kertaviisumin hintaan 25 us-dollaria, riippumatta siitä onko maassa päivän vai kolme viikkoa. Lisäksi maahantulokäytännöissä ja -normeissa kesti useita kymmeniä minuutteja, johtuen pääosin jonottamisesta.

Lake Toban arkkitehtuuria, ja ekan yön kämpät

Suunnitelmamme oli ottaa Penangilta aamulento Medaniin, josta siirtyisimme paikallisbussilla Parapatin kaupungiin Lake Toban rannikolle. Suunnitelmaan sisältyi useita tunteja pelivaraa, sillä viimeinen lautta Parapatista kohti Lake Toballa olevaa Samosirin saarta lähtee noin kello kuusi illalla. Mutta kuinkas ollakkaa olimme ilta seiskan pintaan Parapatissa. Näin ollen jouduimme jäämään Parapatiin yhdeksi yöksi. Mutta palatkaamme Medaniin, tuohon Indonesian neljänneksi suurimpaan kaupunkiin jossa asukkaita on vajaa pari miljoonaa. Kyseinen kaupunki muistutti suuresti Metro-Manilan tiettyjä osia sekä Cebu-Cityä. Eli likainen lähiökaupunki, jossa ei mieluusti vietä yhtään ylimääräistä aikaa. Lentokentältä nappasimme taksin bussiasemalle ja tiukkojen neuvotteluiden jälkeen hinta tippui 80 000 rupiasta 60 000 rupiaan, eli noin viiteen euroon. Bussiasemalla meillä kävi tuuri, sillä bussi Parapatin suuntaan lähti melkeinpä heti saavuttuamme asemalle. Medanista Parapatiin on matkaa noin 170 kilometriä ja bussilla matka taittuu noin 5-6 tunnissa. Meidän kohdalla matkaan kului kuusi tuntia. Normi settiä.

Ihan kuin kotona Karjalassa

Bussi oli todellinen karaokelaiva, sillä auton takaosasta löytyi parin metrin korkuinen vahvistimella varustettu ämyri. Meidän epäonneksemme kuski pisti levyt soimaan ja apukuski kävi vääntämässä volumet aikalailla täysille. Eli kannattaa pitää korvatulpat aina kädet ulottuvilla! Takapenkillä ollut paikallinen rouva yritti luoda tunnelmaa laulelemalla tuttuja karaokebiisejä, mutta suomipojat pysyivät vaiti. Bussi tuli lopulta aivan täyteen ja sain viereeni mummon, jolla oli lapsenlapsi sylissä. Tyttö tietenkin oksensi kesken matkan syliinsä ja lattialle. Lisäksi bussimme vietti noin 15 minuutin tauon rengasrikon takia. Vararengas löytyi onneks bussin takaosan lattialta. Lopulta se päivä alkoi paistamaan risukasaankin, sillä porukan huulille alkoi nousta hymy kun bussin ikkunasta alkoi näkyä Lake Toba. Näky oli mahtava kun bussi lasketteli vuoren rinnettä alas kohti järveä auringon laskiessa kohti horisontin rantaa. Bussissa ei myöskään ollut ilmastointia, mutta sitä ei edes tarvittu, sillä noin kilometrin korkeudessahan on kylmä. Eihän Lake Toballa ole kuin 20-25c lämmintä.. Noin kolme kuukautta tropiikin lämmöstä nauttineena jouduin kaivamaan fleecepaidan repusta esille loppumatkan ajaksi.

Näkymä Samosirista vastarannalle

Lopulta Parapatissa pistimme elämän risaiseksi ja otimme kahdella huoneella varustetun perhehuoneen, johon tarjoiltiin aamupalakin suoraan kämppään. Hintaa kyseiselle majotukselle tuli noin 7 euroa per pää. Indonesiassa pääsee tosiaan olemaan miljonääri, sillä yksi Indonesian rupia on 0.000082 euroa. Elikkäs miljoonalla rupialla saa reilu 82 euroa. Majotus olin oikein hyvä, mutta yöllä heräsin ihmeelliseen rapinaan ja kuvittelin mässyttääkö viereisessä huoneessa oleva herra JM sipsejä keskellä yötä. Rapinan jatkuessa lopulta paikansin sen oman sänkyni viereen, lattialle, jossa oli kuivahedelmiä sisältävä pussukka. Pussi oli kiinni, mutta jotenki ihmeellisesti se oli siihen päätynyt. Jatkoin uniani ja kohta rapina jatkuu, valot päälle ja rapinan aiheuttaja oli jo kerennyt lipaston taakse, josta se katteli meitä. Olimme pilanneet sen ruokahetken. Rotta perkele! Tuo viheliäinen elukka oli haistanut kuivattujen hedelmien eksoottisen tuoksun ja tullut hakemaan omansa. Homma jäi lyhyeen, sillä keräsimme kaikki syötäväksi kelpaavat yhteen muovipussiin, joka löysi minuutin päästä itsensä ulkona olevasta roskiksesta. Älkää siis jättäkö mitään syötäväksi kelpaavaa kämppäänne! Ainakaan mihinkään pöydälle tai vastaavaan näkyvään paikkaan. Ehkä kannattaa tunkea niitä sipsipusseja rinkkaan, tai sitten ei. Kyllä ne muurahaiset ja rotat sinne rinkkaankin tiensä löytävät.

Seuraavana aamuna lähdimme kohti Samosirin saarta. Nappasimme kadulta paikallisen minibussin, joka popit soiden vei meidät keskelle markkinoita. Markkinapaikan vieressä oli satama, josta lauttoja lähti kohti Samosiria. Lauttamatka maksoi suuntaansa vajaan euron. Käytän tästä eteenpäin Samosirista yleismaallista nimistystä Toba. Toban vastaanotti meidät hieman erikoisin tunnelmin, sillä siellä ei tapahtunut mitään. Koko paikka oli kuin rauhan tyyssija. Toba on nähnyt parhaat päivänsä kultaisella 80-luvulla. Nykyään siellä on käytännössä aina matala sesonki. Korkea sesonki on vain juhlapyhinä, kuten jouluna ja uutena vuotena. Mutta tämäpä ei haitannut meitä yhtään, sillä nyt oli majapaikan suhteen mistä valita. Päädyimme ensimmäiseksi yöksi vierekkäisiin kämppiin jotka olivat samassa talossa. Naapuriasukkaita ei ollut lähelläkään. Hinnaksi per yö tuli 70 000 rupiaa yhdeltä kämpältä eli noin 3 euroa per naama.

Auringonnousu

Vuokrasimme seuraaviksi kahdeksi päiväksi moottoripyörät hintaa 65 000 per päivä, eli noin viisi euroa. Tuona ekana päivänä ajoimme Tuk Tukin, eli Samosirin saaren "asutuskeskittymää" ympäri. Lisäksi lähdimme seikkailemaan saaren pohjoisosaan. Maisemat olivat aivan mahtavat ja tiet olivat todella hyvässä kunnossa, eikä muutakaan liikennettä ollut liiaksi. Illalla päädyimme kiertelemään majapaikkoja, jos vaikka löytäisimme paremman paikan kuin missä silloin majotuimme. Ei mennyt kauaa kuin löysimme todella hyvän kämpän, jossa oli oma takapiha ja parvekenäkymä suoraan järvelle. Hinta oli sama kuin edellisessä kämpässä. Vietimme loput yöt tässä kämpässä. Saarella on vaikea liikkua ilman moottoripyörää ja välimatkat voivat olla pitkiä, riippuen minne haluaa mennä.

Eräs saaren erikoisuus on kristinuskon vahva asema. Kirkkoja tuntui olevan jokaisessa mutkassa. Lähetyssaarnaajat ovat siis olleet aktiivisia.. Toinen huomionarvoinen asia Tobasta on sen luonto, sillä alueella kasvoi tuttuja mäntyjä. Moottoripyöräajelulla päädyimme tielle kaadetun männyn tykö ja tuoksusta tuli mieleen mikäs muukaan kuin mettähommat kotona Karjalassa. Kolmantena pointtina mainittakoon Jenny's Restaurant, josta sai erittäin hyvää ruokaa erittäin halvalla. Toban järvestä naarattu tuore iso kala grillattuna ja talon omat ranskanperunat kustansivat huimat kolme euroa.

Paikallinen kirkko

Moottoripyörillä voi ajaa ainakin saaren pohjoisosan kautta länsirannikolle, josta pääsee mantereen puolelle. Mantereella on "kuumat lähteet", joita voi käydä ihastelemassa. Tosiaan mitään ihasteltavaa ei näissä enään ole, ehkä joskus vuosikymmeniä sitten on ollut. Käytännössä aivan turha reissu, joten lähteet kannattaa suosiolla skipata. Mutta onneksi ajoimme aluksi lähteiden ohi ja päädyimme soratielle, jota pitkin ajoimme vuorenrinnettä ylös kohti tuntematonta. Päädyimme lopulta paikalle, josta oli mahtavat näköalat.

Rapistunut paratiisi

Toisen kämpän parvekenäkymä

Toban voisi sanoa olevan unohdettu paratiisi. Ränsistyneet rakennukset, lukuisat hotellit ja pikkukioskit muistuttavat alueen kulta-ajoista. Jokainen saarella käynyt tulee muistamaan sinihuuruisen upean maiseman, joka odottaa aina kun katsoo vastarannalle. Jos haluaa nähdä ja kokea jotain oikeasti erilaista ja/tai päästä vain todella rauhalliseen paikkaan niin kannattaa suunnata Toballe. Turisteja ei saarella pahemmin näkynyt. Nuoria reppureissaajia oli harvassa ja suurinta turistimassaa edustivat keski-ikäiset pariskunnat.

Taustalla vesiputous

Paluumatkalla otimme Parapatista minibussikyydin kohti Medania. Se maksoi, per pää, itseasiassa vähän vähemmän kuin taksi Medanin lentokentältä bussiasemalle ja paikallisbussi Medanilta Parapatiin. Minibussi odotteli täyttymistä vain muutaman kymmenen minuuttia, joten pääsimme matkaan nopeasti. Kuski oli vanha kettu, eikä kauhukertomuksista tuttuja ohituksia tullut kuin muutama. Hän ajoi ihmeellisen rauhallisesti.. Lisäksi minibussi vei meidät suoraan lentokentälle. Annan pisteet minibussille, mutta kyllä se paikallisbussikin kannattaa kokeilla, vähintään toiseen suuntaan!

W:n kuvat Lake Tobalta

Palawan – El Nido

Lähdimme Puerto Princesasta torstaina 19.1 kohti Palawan saaren pohjoisosaa, kohteena El Nido, joka on erityisen tunnettu upeista maisemistaan ja luonnostaan. Ostimme edeltävä iltana hotellimme respasta liput Lexus sukkulaan, hintaan 700 pesoa per naama, eli noin 13 euroa. Sukkula lähti Puerto Princesan bussiasemalta, joka sijaitsi pari kilometriä keskustan ulkopuolella. Sukkulapalveluun kuului kyyti hotellilta bussiasemalle. Itse Lexus sukkula oli Toyota, auto jonka takaosaan länsimaissa pistettäisiin kolme penkkiriviä, mutta täälläpäin maailmaa penkkirivejä on neljä. Saimme sukkulan huonoimmat paikat ja jouduimme istumaan koko matkan, eli kuusi tuntia, polvet sylissä. Tää on niitä etuja ku on pitkät jalat. Tämä matka nappasi ”matka helvetissä” ykköspalkinnon. Jaloista alkoi hävitä tunto matkan loppuvaiheessa, joten kaikkeen tottuu. Täkäläiset käyttävät Palawanin saaren tiestöstä muun muassa nimiä massage road, eli hierontatie ja roller coaster road, eli vuoristoratatie. Linnuntietä matka Puerto Princesasta El Nidoon on noin 150 kilometriä ja tietä pitkin noin 260 kilometriä. Viimeinen tunti matkasta taittui kuoppaisella soratiellä, jossa kyyti oli samaa luokkaa kun ois ajanut suomalaisella soratiellä keväällä routavaurioiden jälkeen. Minibussimme myös "hajosi" muutaman kerran keskellä vuoristoista sademetsää. Luultavasti auton lämmöt nousivat liian korkeiksi ja auton hälytysjärjestelmä kävi piippaamaan. Tämä tapahtui kolme kertaa ja kuski pysäytti auton aina keskelle jyrkkää mäkeä. Lopulta kuski taisi repiä hälytysjärjestelmän sulakkeen irti, joten matka pääsi jatkumaan normaalisti ilman häiriötekijöitä.

El Nidon pääkatu

Kyyti El Nidoon vei kuusi tuntia ja minibussi lähti vain parikymmentä minuuttia myöhässä. Kuskimme ei ollut kertaakaan ennen ajanut kyseistä reittiä, joten tästä tuli noin puoli tuntia lisää matka-aikaa. Saavuimme perille iltapäivästä ja lähdimme etsimään majapaikkaa. El Nido on todella pieni paikka (vielä) joten majoituksen etsiminen käy parhaiten kävellen. Lopulta löysimme pienen majapaikan, josta saimme kämpän vain yhdeksi yöksi. Kämppä oli uusi ja hyvässä kunnossa ja rantaan oli matkaa noin parikymmentä metriä. Merinäkymän edessä oli tosin iso uusi hotelli. Hintaa tällä majoituksella oli se perus 1200 pesoa, eli noin 22 euroa. Seuraavana päivänä heräsimme ajoissa ja lähdimme etsimään uutta majoitusta. Kiersimme käytännössä koko kaupungin läpi. Kaikkialla tarjottiin vapaiden huoneiden kohdalla ei-oota, tai sitten hinta oli 1800 pesoa ja siitä ylöspäin. Ehkäpä tuuria tai sitten ei, mutta löysimme vapaan huoneen siitä viimeisestä jäljellä olevasta majapaikasta, jossa emme olleet vielä käyneet. Saimme sieltä huoneen kahdeksi yöksi. Tarvitsimme huoneen tämän jälkeen vielä pariksi yöksi ja tämä hoitui kätevästi samasta majapaikasta, huonetta vaihtamalla. Vaihto tosin tapahtui heti seuraavana aamuna, mutta päästiin halvempaan kämppään kolmeksi yöksi. Kalliimpi huone maksoi 1200 pesoa yöltä ja halvempi 1000 pesoa, eli noin 18 euroa. Kyseinen majapaikka koostui kaksikerroksisesta puurakennuksesta, joka sijaitsi rantaviivalla. Saimme kummallakin kerralla yläkerran kämpän, jossa oli oma parveke suoraan merelle päin. Parvekkeella oli mukava viettää iltaisin aikaa ja katsella rauhallista merta, aaltoja ja auringonlaskua.

Ekan kämpän parvekenäkymä

Toisen kämpän parvekenäkymä

El Nidossa suosituin juttu on kierrellä saaria eli harrastaa island hoppingia, koska El Nidon edustalla on useita upeita saaria. Idea on sama kun Puerto Princesan Honda Bayssa, mutta täällä ei saa vuokrattua venettä itselleen, jollei iske isoa setelinippua pöytään, joten kaikista edullisinta on mennä valmiille pakettireissulle. Tarjolla oli neljä erilaista island hopping pakettia ja tämän lisäksi sisämaan kiertelyä, kalastamista yms. Sisämaa ei minibussimatkan jälkeen pahemmin houkutellut, joten valitsimme paketti A:n, joka sisälsi seuraavat kolme laguunia: pieni laguuni, iso laguuni, salainen laguuni sekä kaksi rantaa: Shimizu beach ja 7 commandos beach. Hintaa tällä reissulla oli 700 pesoa per naama, mutta saimme pienen alennuksen ja maksoimme lopulta 600 pesoa, eli noin 11 euroa per naama. Tämä sisälsi veneen joka kyyditsi meitä saarelta toiselle. Veneessä oli meidän lisäksi noin 10 muuta ihmistä. Lisäksi paketin hintaan sisältyi sukellusräpylöitten vuokra sekä lounas. Ps. Terkut suomalaisille pojille, jotka urhoollisesti olivat ajaneet Puerto Princesasta kaksipyöräisillä El Nidoon kahdessa päivässä ja heillä oli vielä paluumatka edessä!

Meidän olisi pitänyt ostaa myös eco-passi, hintaan 200 pesoa. Kyseinen passi on voimassa 10 päivää ja sen tarttee kaikki ne jotka harrastavat island hoppingia. Miksi kyseinen passi pitää ostaa, sitä emme tiedä. Kyseessä on luultavasti rahastus. Emme kuitenkaan koskaan joutuneet ostamaan kyseistä passia, johtuen luultavimmin siitä että lähdimme niin ajoissa aamulla reissun päälle. Rannalla ei näkynyt passinrahastajia, joten nyt jäi eco-passi hankkimatta.

Väylä isoon laguuniin

Lähdimme matkaan kello yhdeksältä aamulla ja palasimme ennen viittä takaisin El Nidoon. Kyseisen paketin hienoimmat paikat olivat ehdottomasti pieni laguuni sekä salainen laguuni. Pienessä laguunissa oli paljon koralleja ja kaloja ja vesi oli todella puhdasta. Aivan mahtava paikka snorklailla! Salainen laguuni no oli salainen, sillä sinne pääsi juuri ja juuri länkkärin mentävästä aukosta sisään. Isossa laguunissa emme snorklailleet ollenkaan ja laivamme vain kiersi laguunin ympäri. Tosin hieno paikka sekin. Loput A-paketin kohteet olivat normi rantoja. Näillä rannoilla turisteja oli aivan liikaa, joten rauhallisuudesta ei ollut tietoakaan, toisin kuin Honda Bayssa. Yhdellä rannalla laivapoikamme kokkasivat meille lounaan, joka sisälsi kalaa, lihaa, riisiä, kasviksia sekä hedelmiä.

Aukon takana odottaa salainen laguuni

Vietimme El Nidossa yhteensä viisi yötä. Nämä päivät olivat koko reissumme ensimmäiset kunnolliset rantapäivät, eli pääsimme vihdoinkin rentoutumaan ja makoilemaan rannalla. Verrattuna aikaisempiin rantalöhöilyihin, niin nyt meidän ei tarvinnut ottaa mopoa tai mitään kulkupeliä rannalle, sillä asuimme rannalla. Mahtavaa! Ja tällä kertaa meillä oli aikaa ottaa rennosti, mikä sopi aivan loistavasti kummallekin. Ei tarvinnut lähteä heti seuraavana päivänä kohti seuraavaa määränpäätä. Meidän piti käydä toisellakin island hopping reissulla, mutta flunssa esti tämän suunnitelman.

El Nidoa verrataan usein Vietnamin Ha Long Bayhin, johtuen samanlaisesta saarimiljööstä. Monet tulevat sukeltelemaan näille vesille ja syyn kyllä ymmärtää. Monet myös vuokrasivat kanootin päiväksi ja meloivat saaria ympäri. Tänne kannattaa tulla vielä nyt kun El Nido on pieni ja turisteja on rajallisesti! El Nido mainostaa itseään ekologiseksi paikaksi, samoin kuin Puerto Princesa ja koko Palawanin saari. El Nidon kohdalla tätä väitettä tukee erityisesti se, että sähköt ovat poikki joka päivä klo 6-14. Silloin ei pahemmin ilmastointilaitteet hyrrää tai led-lamput valase kylppäriä. Lisäksi sähkökatkoja tulee useita joka päivä. Telkkareita näkyi koko kaupungissa tasan yksi ja sekin sijaitsi kaupungin suosituimmassa ruokapaikassa. Internettiä ei näissä halvemman luokan majoituksissa ollut, kuten ei lämmintä vettäkään. Emme löytäneet edes radiosta yhtään kanavaa, joka olisi kuulunut. El Nidossa ei myöskään ollut yhtään pankkia tai raha-automaattia, joten käteistä kannattaa olla reilusti mukana. Olimme viikon täysin eristyksissä ulkomaailmasta ja se tuntui mahtavalta. Ei tarttenu edes seurata sitä, että kuka liputtaa kylmässä pohjolassa kenenkin presidenttiehdokkaan puolesta.

Paratiisi

El Nido on todellakin vierailemisen arvoinen paikka, tosin sinne on ”hankala päästä”. Kyseisen asian huomioon ottaen El Nidossa oli yllättävän paljon turisteja, jopa liikaa. Infra ei nykyisellään kestä tällaista turistimäärää ja tämä näkyi vapaiden majapaikkojen vähyytenä ja siinä että ruokapaikat olivat yleensä aivan täynnä ja kun pöytään mahtui istumaan, niin ruokaa saattoi joutua odottamaan jopa reilun tunnin. El Nido tulee muuttumaan todella radikaalisti seuraavien vuosien aikana ja aivan varmasti nopeammin kuin Kep Kambodzassa tai Phu Quocin saari Vietnamissa. Jos nyt jo tuntuu siltä, että kyseisessä paikassa on liikaa turisteja, niin mites sitten kymmenen vuoden kuluttua?

W:n kuvat El Nidosta

J:n kuvat El Nidosta

Metro-Manila (lisäksi Singapore & Angeles city)

Lähdimme Penangilta kohti Filippiinejä keskiviikkona 11.1. Olimme ostaneet edellisenä iltana Penangin uudelta bussiasemalta liput yöbussiin, joka veisi meidät Singaporeen. Bussimatkaa varatessa kannattaa selvittää mahdollisimman tarkkaan että millainen bussi kyseisellä firmalla on. Valitsimme Konsortium Express bussiyhtiön, jonka yöbussi oli varustettu vajaalla 20 ns. lätkäpelaajapenkillä, eli tilaa riitti ja nukkuminen onnistui hyvin. Edessä olevan penkin selkänojassa oli pieni näyttö, josta pystyi katselemaan leffoja ja kuuntelemaan musiikkia. Vessaa ei tietenkään ollut ja kyseessä oli perus kymmenen tunnin reissu. Bussi lähti vain puolisen tuntia myöhässä ja ilmastoinnista johtuvan erittäin viileän matkan jälkeen saavuimme Singaporeen kahdeksan pintaan aamulla, eli matkaan meni tosiaan vain se luvattu kymmenen tuntia, joka oli yllättävää.

Malesian ja Singaporen rajalla nousimme Malesian puolella bussista ja kävelimme raja-aseman läpi ja saimme leimat passiimme. Tämän jälkeen bussi jatkoi matkaa ja menimme Singaporen raja-asemalle, jossa nousimme bussista ja otimme kaikki tavaramme kantoon. Raja-asemalla piti täyttää maahantulo- ja maastalähtökortit ennen kuin meni virkailijan juttusille. Virkailijan tenttauksen jälkeen pääsimme tullin syyniin ja lopulta kävelimme bussillemme, joka oli vaihtunut tällä välin toisen firman kulkupeliin. Singaporen keskustaan päästyämme nappasimme taksin ja otimme suunnaksi jo toistamiseen Singaporen lentokentän Changi Airportin.

Changin budjettiterminaaliin saavuttuamme aloimme etsiä lentoamme. Ei löytynyt. Olimme ostaneet lentomme Tiger Airwaysin kautta ja lennon piti lähteä klo 10.10. Lopulta lennon numero paljasti että lento lähteekin klo 11.40 ja lentoyhtiönä toimii epävarma Seair. Lopulta lento lähti joskus kahdentoista jälkeen, eli perus pari tuntia myöhässä. Turvallisuuden tunnetta lisäsi erityisesti se, että Filippiinien presidentti Benigno Aquino III oli reilu vuosi sitten siunannut kyseisen koneen. Siunaukset auttoivat, sillä koneesta ei lähtenyt sähköt kesken lennon, toisin kuin siinä vaiheessa kun lentoemot näyttivät pelastautumisrituaalit. Silloin koneesta lähti sähköt kahteen kertaan. Nice.

Saavuimme Filippiineille ja Angeles Cityn Diosdado Macapagal International Airport lentokentälle reilu pari tuntia aikataulusta myöhässä ja päätimme jo lennon aikana, että jatkamme matkaa suoraan Manilaan, sillä kumpaakaan ei kiinnostanut lähteä etsimään Angeles Citystä majoitusta yhdeksi yöksi. Palaisimme Angeles Cityyn kumminkin Filippiinien reissumme viimeisessä vaiheessa. Ostimme lentokentältä minibussikyydin Manilaan, hintaan 350 pesoa peri naama, eli seitsemän euroa. Minibussi odotti sitä, että tupa tulisi täyteen ja kun auto oli lopulta tunnin odottelun jälkeen täynnä, niin lähdimme kohti Manilaa. Matka kesti pari tuntia ja saavuimme Manilaan pimeyden vallitessa. Tai niin ainakin luulimme.

Manila Cityä halkovan joen pohjois-puoli

Manila on vain yksi kaupunki järjettomän kokoisessa Metro-Manilassa, joka on huima, 12 miljoonan asukkaan kokonaisuus, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin. Liikenne on jotain sanoin kuvaamatonta, samoin ruuhkat. Minibussimme piti jättää meidät Roxas Boulevard kadulle, jossa on paljon majoituksia, mutta se jättikin meidät EDSA kadulle, joka on lähellä Manilan uutta lentokenttää Ninoy Aquino International Airportia. Se taas sijaitsee monen kilometrin päässä siitä minne luulimme saapuneemme. Takanamme oli vajaa vuorokausi yhtäjaksoista reissaamista sekä kolme eri maata ja näillä eväillä lähdimme etsimään majoitusta miljoonakaupungista tietämättä yhtään missä olemme. Olimme siis Metro-Manilassa, tarkalleen ottaen Pasay Cityssa. Majoitusta ei löytynyt mistään, joten päätimme hypätä taksiin, joka etsi meille majoitusta 300 peson, eli kuuden euron hintaan. Kyseinen etsintäreissu vei tunnin, johon mahtui noin viisi erilaista majoituspalvelua. Jouduimme ottamaan 2000 pesoa yöltä maksavan majapaikan, eli hintaa sillä oli huimat 40 euroa. Saimme sentään 500 peson alennuksen, sillä listahinta oli 2500 pesoa. Jouduimme pakon edestä yöpymään kyseisessä majapaikassa kolme yötä, sillä ensimmäisen nukutun yön jälkeen olimme niin väsyneitä, ettemme jaksaneet etsiä uutta majoitusta ja toisen yön jälkeen oli vaan hyvä, että majoitus on lentokentän lähellä.

Makati City

Nukuimme reilut 12 tunnin unet ja heräsimme iltapäivällä. Tsekkasimme netistä että Suomen suurlähetystö olisi auki vielä tunnin ja googlemaps kertoi, että se on vain reilun neljän kilometrin päässä Makati Cityssa, joten päätimme ottaa taksin suurlähetystöön. Miksi? No äänestämään tietenkin! Äänestyskoppi sijaitsi 21. kerroksessa ja näkymät ikkunasta olivat siistit. Harvoin sitä pääsee äänestämään tällaisessa miljöössä. Loppupäivän kiertelimme tätä Metro-Manilan bisneskeskusta ympäri ja katselimme järkyttävän kokoisia pankkirakennuksia, joiden edessä oli vartijoita pumppuhaulikot kädessä. Lopulta eksyimme ostoskeskusalueelle, jossa vietimme loppupäivän.

Makati Cityn pankki- sekä katumaasturiloistoa

Seuraavana päivänä lähdimme kohti Manilaa, eli koko metropolialueen "keskustaa". Kävely Metro-Manilassa on vaikeaa ja todella hidasta, joten otimme taksin lähimmälle skytrain asemalle, josta irtosi 15 pesolla lippu Manilan Central Terminal asemalle. Skytraineja kulki usein ja ne olivat ihan ok kunnossa. Matka keskustaan ei vienyt kuin parikymmentä minuuttia. Perille päästyämme lähdimme kävelemään Manilan keskustassa olevan joen pohjoispuolelle ja päädyimme maailman vanhimpaan Chinatowniin. 

Chinatown

Chinatownista kävelimme Manilan vanhimmalle alueelle, joka on Intramuros, espanjalaisten vanha linnoitus. Tutustuimme muurien sisäpuolelle polkupyörätaksin avulla. Poika kuskasi meitä tunnin ajan 100 peson hintaan ympäri Intramurosta. Nykyään siellä on lähinnä yliopistoja kuten myös golf-kenttä. Loppupäivän vietimme viereisessä ostoskeskuksessa. Laadukkaita t-paitoja sai kolmen euron hintaan, pikeepaitoja kuuden euron ja kauluspaitoja 10-20 euron hintaan. Erityisesti merkkivaatteita sai 50% alennuksella, eli todella halvalla.

Intramuroksen portti

Metro-Manila on kaikin puolin huima kaupunki. Aikoinaan Pariisiin ja Lontooseen rinnastettu kaupunki koki toisen maailmansodan aikana suuren tuhon, ollen yksi eniten pommitetuimmista kaupungeista. Tämä näkyy katukuvassa edelleen.

Erityisesti mieleemme jäivät jeepneyt, nuo bussinkorvikkeet. Osa näistä jeepneystä olivat kuin ydintuhojen jäljiltä ja osa taas erittäin tappiin asti tuunattuja. Toinen mieleenpainuva asia on Metro-Manilan koko, se on jotain käsittämätöntä. Samoin liikenne ja ruuhkat. Kannattaa ennen taksiin hyppäämistä selvittää, että mihin suuntaan haluaa mennä ja näin ollen mennä sille puolen katua. Muuten taksi joutuu tekemään u-käännöksen ja sopivan u-käännöspaikan löytymiseen, tai oikeastaan sinne pääsemiseen, voi mennä esimerkiksi 15 minuuttia. Kolmantena asiana on pikaruoka. Jokaisessa kulmassa oli McDonalds ja sitä vastapäätä tai vieressä Chowking, Jollibee ja Dunkin Donuts. Nämä olivat auki ympäri vuorokauden. Manilalaisille pikaruoka maistuu ja se näkyy. Pikaruoka-annoksen saa halvimmillaan noin euron hintaan. Kaikista niistä maista, joissa olemme käyneet, niin Filippiiniläiset ovat kaikista amerikkalaisimpia. Osin historia kertoo, että miksi näin on.

W:n kuvat Manilasta

J:n kuvat Manilasta

Pattaya

Matkamme valtiosta toiseen, sisämaasta meren äärelle eli Kambodzan Siem Reapista Thaimaan Pattayalle oli yhtä helvettiä. Matkan piti kestää kahdeksan tuntia, mutta joo kun se kahdeksan tuntia lähdöstämme oli kulunut, niin olimme aikalailla juuri lähteneet Thaimaan rajakaupungista Aranyaprathetista minibussilla kohti Pattayaa. Varasimme kyseisen matkan yhdestä Siem Reapin lukuisista matkatoimistoista hintaan 15 us-dollaria per pää. Tuo piti sisällään tuk-tuk kyydin hotellilta "bussiasemalle", joka oli jonkun toisen hotellin etupiha, vanhan ja huonossa kunnossa olevan bussin (joka oli mainoksissa uuttakin uudempi ja vessalla varustettu) joka vei meidät rajalle sekä minibussin joka kuskasi meidät Thaimaan rajakaupungista Pattayalle.

Matkamme oli tähän mennessä sujunut yllättävän kivuttomasti, joten tottakai juuri lähtöä edeltävä iltana itseltä meni vatsa sekaisin ja J:lle nosti kuumeen. Näissä tunnelmissa sitten vietettiin uudenvuodenaatosta 12 tuntia reissun päällä, pääosin ajoneuvoissa joissa ei ollut vessaa. Onneksi pysähtymistaukoja oli suhteellisen usein, 1-2 tunnin välein. Eipä tarvinnut syödä koko 12 tunnin aikana yhtään mitään. Tuk-tuk haki meidät hotellilta klo 7.30 aamulla ja bussimme piti lähteä klo 8.00. Lopulta se lähti vähän ennen yhdeksää. Bussi oli täynnä länkkäreitä, joista osa oli ostanut tiketit klo 7.00 bussiin ja heillä haku hotellilta oli klo 6.30. Ei mennyt heilläkään ihan nappiin. Bussissa annoimme bussilippumme pois ja saimme rintaamme tarran, joka ilmoitti määränpäämme ja kuljetusyhtiömme. Siinä oli Kambodzan bussifirman palvelu, sillä saimme huolehtia aivan itse siitä, että pääsimme rajan yli ja siitä että pääsisimme määränpäähämme. Kuskimme jätti meidät Kambodzan pahamaineiseen rajakaupunkiin Poipetiin ja sanoi että tavarat kantoon ja kävelkää tonne rajakopille. Kohta näkyivät enää bussin perävalot. Kyyti rajalle oli nopea (onneksi) ja rajamuodollisuudet sujuivat suht nopeasti.

Thaimaan puolella emme löytäneet kyytiämme Pattayalle. Kukaan ei osannut (taisi olla enemmän haluamisesta kiinni) englantia. Menimme vietnamilaisen pariskunnan, joka oli myös menossa Pattayalle, peesissä "oikean kuljetusyhtiön" ovien eteen istuskelemaan. Siellä kyselimme kyytiämme Pattayalle, turhaan. Kohta eteen kaarsi minibussi johon meidät viitottiin, mutta sinne mahtuikin vain kaksi henkilö. Vietnamilaiset hyppäsivät sisään, meni noin pari minuuttia ja heidät viitottiin sieltä ulos. Muut länkkärit saivat jatkokyytinsä ja me neljä jäimme istuskelemaan ja odottelemaan kyytiämme. Kun kysyimme että kauan kyydin saapumiseen menee, niin vastaus vaihteli 20 minuutista tuntiin. Noin tunnin odottelun jälkeen meille viitottiin että kyytinne tuli, mutta sinnehän mahtui vain kaksi ihmistä. Pariskunta veti hölkäksi, toivotti hyvää onnea ja hyviä jatkoja. Odottelimme sen jälkeen vielä noin 30 minuuttia ennen kuin kyytimme saapui. Minibussi oli uusi ja hyvässä kunnossa. Yksi haittapuoli oli heti havaittavissa; se oli tyhjä. Seuraavan tunnin ajan minibussi kierteli mestoja ympäri ja keräili ihmisiä kyytiin. Kuskin puhelin soi koko ajan, eli kai matkanjärjestäjät soittelivat sille että missäs meet ja tuuppas hakee täältä ihmisiä. Lopulta pitkän minibussimatkan jälkeen saavuimme klo 19.30 Pattayalle, tasan 12 tuntia siitä kun olimme lähteneet Siem Reapin hotelliltamme. Kauhea matka, varsinkin kun kumpikin oli kipeänä. Jostain kumman syystä tämän matkan ajalta ei ole yhtään valokuvaa...

Vaihtoehtona Pattayalle oli Bangkok, jonne olisi matkatoimiston mukaan päässyt 6-8 tunnissa. Bangkok on meidän lopullinen kohteemme, sillä lentomme lähtee sieltä 7.1.2012 kohti tulevaa kotisaartamme Penangia. Ostimme noin viikko sitten kyseisen lennon, sillä bussimatka Bangkokista Penangille ei jostain syystä ole enää houkutteleva ajatus. Lento maksoi noin 68 euroa per pää. Emme kuitenkaan halunneet viettää Bangkokissa viikkoa tai lähteä Bangkokista pariksi päiväksi jonnekkin (lue: lisää istumista bussissa, sillä bussikiintiö on täynnä sen jälkeen ku on kiertänyt Kambodzan bussilla), joten päädyimme Pattayaan. Toisena vaihtoehtona oli Ko Changin saari, jonne olisi myös päässyt suoraan Siem Reapista, mutta uudenvuodenaaton ilta, saari, sesonki, korkeammat hinnat ja rajallinen määrä hotellihuoneita ei ollut ollenkaan houkutteleva yhtälö.

UV-bileet rannalla

Löysimme vapaan hotellihuoneen Pattayalta noin 30 minuutin etsimisen jälkeen Soi Buakhaon alueelta, jossa on suuri budjettihotellien keskittymä. Hintaa yhdellä yöllä oli 900 bahtia, eli noin 23 euroa. Hotellissa otimme nopean suihkun ja menimme syömään ja näin lopulta pääsimme juhlistamaan vuoden vaihtumista. Sekään ei mennyt ihan nappiin. Menimme rannalle katsomaan ilotulitusta, kumpikin edelleen kipeänä ja tottakai jostain ilotulitteesta tai vastaavasta taivaalla olevasta räjähteestä tippui palavaa ainetta suoraan kädelleni, josta paloi mukavan kokoinen ihopläntti sillä sekunnilla pois. Joten bileet loppuivat osaltani siihen ja ei muuta kun hotellihuoneeseen parantelemaan. Vuosi vaihtui jossain näillä main, varmaan siinä vaiheessa kun liotin kättäni vesiastiassa. Voi sen uudenvuodenaaton näinkin viettää.

Seuraavat viisi päivää kuluivat kummankin osalta vaikeassa turistiripulissa, johon kuului 2-3 päivän kuume. Itse hain tammikuun kolmantena päivänä, olon edelleen huonontuessa, vauhtia RC-Clinicalta, jossa makoilin tiputuksessa reilun tunnin ja sain suoraan kolmea eri lääkettä tipan kautta. Mukaan sain myös lisää lääkkeitä edellisten itse apteekista ostamieni lääkkeiden lisäksi. Eurooppalaisen vakuutus toimi loistavasti, sillä ei tarvinnut kuin antaa vakuutuskortti ja passi klinikalle mennessä ja täyttää kaavake sieltä poistuttaessa. Eli mitään ei tarvinnut maksaa, sillä vakuutukseni korvasi lääkkeet ja hoidon. Kannattaa käyttää niitä oman vakuutusyhtiön sairaaloita ja klinikoita niin pääsee helpommalla. Tässä linkki Eurooppalaisen "Aasian sairaaloihin ja lääkäreihin". Muutenkin lääkkeistä voisi sanoa sen, että Kaakkois-Aasiasta saa samoja lääkkeitä paljon paljon edullisemmin kuin Suomesta, joten lääkkeet kannattaa ostaa täältä, eikä kannata raahata sitä omaa lääkekaappia mukana. Myös apteekkarit ovat asiantuntevia ja he ovat aina puhuneet ymmärrettävän hyvää englantia.

Pattayan yleinen katumiljöö

Kun aloimme päästä takaisin elävien kirjoihin, niin vaihdoimme naapurikorttelin parempaan hotelliin, jossa yö maksoi 880 bahtia, eli sen vähän reilu 22e. Olimme kyseisessä hotellissa kaksi yötä, eli yhteensä vietimme Pattayalla seitsemän yötä, joista viisi meni täysin ohi. Sinällään sattui "hyvä tuuri", että sairastuimme juuri nyt, sillä tarkoituksenamme oli joka tapauksessa jäädä tänne moneksi yöksi. Jos meidän olisi pitänyt olla täällä vain pari yötä, niin jatkosuunnitelmamme olisivat menneet uusiksi.

Pattayalla nyt ei pahemmin näkemistä ole, sillä paikka on täysi turistihelvetti. Eli kun kadulla kävelee niin joka puolella on mainoksia ja toisissaan kiinni olevia majapaikkoja, ruokapaikkoja, baareja, hierontapaikkoja, kauppoja ja apteekkeja. Ruokapaikkojen ja baarien telkkareissa näkyy pelkkää jalkapalloa 24/7 ja yleensä saman puljun eri telkkareista tulee 2-3 eri jalispeliä samaan aikaan. Liikenne ei oikein toimi täällä, johtuen suuresta määrästä brittejä jotka ajelevat moottoripyörillään holtittomasti ympäriinsä. Pattaya on nyt nähty, eikä tänne tarvi tulla enää koskaan. Kauhea turistirysä.

W:n kuvat Pattayalta

J:n kuvat Pattayalta